Varsova ei osoittaudu maailman helppokäyttöisimmäksi kaupungiksi: kaikki kyltit, asemakuulutukset ja bussikuskit ovat saatavilla ainoastaan puolaksi – kielen suhuäänteet sattuvat korviin ja muun aikaa se kuulostaa saksan ja venäjän vähemmän onnelliselta avioliitolta. Miksi pienen sisäisen matkanjärjestäjäni pitää herätä juuri silloin, kun puhe on sellaisesta maasta, jonka kielellä en osaa huutaa edes apua?
Odotamme Krakovan junaa puolisentoista tuntia Varsovan päärautatieasemalla. Paikka sijaitsee monikaistaisen tien ja kiehuvalta messuhallilta näyttävän kauppakeskuksen välissä. Se itse näyttää lähinnä korsulta, jonka päälle joku on laskostanut pari peltilevyä modernimman vaikutelman aikaansaamiseksi.
Kaikki kahdeksan raidetta lojuvat maan alla, hämärinä, likaisina ja hiljaisina. Arvailemme matkaoppaan hätävarasanaston avulla paikkalipusta, mikä on vaunun, mikä paikan numero. Tuntuu typerältä maleksia kädet syvällä mustan abihupparin taskuissa, kun puolilla ohi kävelevistä ihmisistä on sandaalit jalassa.
Kun juna lopulta saapuu, se on vihreä ja seisoo asemalla kauan. Puristaudumme hartialevyistä käytävää pitkin eteenpäin, kunnes oikea ovi löytyy – täkäläiset intercityt koostuvat noin kymmenestä vaunusta, joista jokainen koostuu noin kymmenestä kabinetista. Perässämme samaan koppiin tulee ujopiirteinen tyttö, joka tarjoaa meille minttupastilleja, sekä mies, jolla on mustat viikset, snautserin väriset hiukset ja sanomalehti.
Helsinki-Vantaalta ostettu karkkipurkki aukeaa ja tunnelma kevenee evästauon myötä muutenkin. Minttupastillityttö tulkkaa meille oma-aloitteisesti konduktöörin ja tarjoiluvaunuilijan puheet: käy ilmi, että lippujen hintaan kuuluu yksi alkoholiton juoma matkustajaa kohti. Otamme vesipullon ja saamme neljä neliöksi naamioitunutta Marie-keksiäkin.
Vesipullo lämpiää ikkunasta paistavassa auringossa. Radan vieressä kumpuilee oljen ja ruohon kirjava törmä, joka välillä vaihtuu omenatarhoihin ja kaalimaihin. Huusseja ja vaatimattomia tienvarsialttareitta vuorotellen. Yksinäinen, jostain innostunut lehmä juoksee pellolla häntäänsä viuhutellen.
Ohitamme monta pientä juna-asemaa, joihin kaikkiin on maalattu samanlainen, poudansininen vaakaraita, mutta emme pysähdy ennen kuin Krakovassa, kolmen tunnin köröttelyn ja hihittelyn jälkeen. Nousemme junasta ja mutkittelemme maanalaisten ostossokkeloiden läpi kadulle. On tomuisen lämmin ilma ja päättelemme junaraiteiden perusteella, missä suunnassa hotellimme on.
Rauta- ja valtatien yli menevää siltaa Rakowikcin hautausmaan kulmalle, ohi värikkäiden kukka- ja kynttiläkojujen sekä hilpeyttä herättävän vesipiippukaupan. Olemme varanneet huoneen pikkuruisesta kolmikerroksisesta huoneistohotellista. Soitamme summeria ja vaalean otsatukan takaa hymyilevä tyttö ottaa meidät tuttavallisesti vastaan. Huoneemme on valtava, melkein kotoisaa Jyväskylän kämppäämme isompi, ja korkea kuin kellotapuli. Huolimatta Ikea-kalusteista ja tee-se-itse-hengen merkillisistä muistomerkeistä, kuten seinistä törröttävistä selittämättömistä johdonpätkistä, siistiäkin on, jopa viihtyisää. Vaikka kattolampuissa ei olekaan varjostimia, vessapaperi on kuvioitua. Kokolattiamatosta en pidä.
Shortsit jalkaan ja harhailemaan!
Onneksi asumme kaupungin pohjoispuolella, sillä siitä suunnasta Krakovan sydämeen astuttiin keskiaikanakin. Kun näkyviin tulee paksua Prinsessa Ruususen linnaa muistuttavat porttitornit, tietää nimittäin löytäneensä perille. Valtavat, rehevät lehmukset ovat saartaneet sen mitä muureista on jäljellä, mutta oksien lomasta voi silti etsiä ja valokuvata kaupungin vaakunakotkia.
Ensitunnelmat autottomilla mukulakivikaduilla tuovat erehdyttävästi mieleen Tallinnan. Sekä maleksijat että kiiruhtajat tuntuvat kaikki etenevän päämäärätöntä siksakkia ja katuja reunustavien kebabluukkujen, meripihkamyymälöiden sekä rahanvaihtotoimistojen eteen tuntuu ruumiillistuvan massoja ja jonoja silkasta iltailmasta. Kun malttaa ajautua virran mukana muutaman korttelin, alkuahdistus kuitenkin hälvenee: osa kaduista (lähinnä ne, joiden varrelle ei ole nähty tarpeelliseksi lykätä kalja- ja kahviterasseja) ovat suorastaan autioita, mutta silti viehättävien vanhojen yksityiskohtien täplittämiä. Tuon talon seinään on maalattu purjelaiva ja ohops, tässäkin taitaa olla joku kirkko…
Keskustorilla paistaa vielä ilta-aurinko, suoraan Mariankirkon kahteen epäsuhtaiseen kellotorniin. Vossikat seisovat kirkon edessä pitkänä jonona kalastelemassa kyytiläisiä, ja toiselle laidalle pystytetyllä lavalla potkitaan menemään kansantanssia, jota veikkaisin kreikkalaiseksi. Suuren osan torimaisemasta peittää vanha maalauksellinen Verkahalli, joka tuo etäisesti mieleen Venetsian. Sen sisä- ja ulkopuolella ihmiset lainehtivat krääsäkauppiaalta toiselle.
Toritunnelma saa jopa lentokoneen turvottamat jalat kiertämään tunnollisesti joka käsityöläiskojun: muutama savenvalaja muovaa potkudreijalla pikkuisia kippoja, kuka tahansa voi ostaa mitä tahansa, missä lukee ”Krakova” ja lupaapa joku kirjoittaa nimesi riisinjyväänkin. Yleisinhimillinen tori – sitä voi matkustaa minne hyvänsä, vaikka aikakoneella, mutta aina kun löytää torin, ilmassa on aina tuttua huolettomuutta ja uteliaisuutta.
Hetken ihmeteltyämme etsiydymme nauttimaan valtavista pizzoista epämuodolliseen paikkaan, joka ensisilmäykseltä näyttää erehdyttävästi kotosuomalaiselta Tulinenvaimieto-lounasluukulta. Vanhan kaupungin patina on kuitenkin imeytynyt syvälle interiööriin. ja kun tarjoilijatyttö kiertää sytyttämässä tuikkukynttilän jokaiseen tiiliseinän selittämättömäänkin koloon, tunnelma tulee taloon.
Paluumatkalla hotellille törmäämme äkkiyllättäen rautatieaseman aukiolle, keskelle merkillistä kuvaa, josta muodostuu yksi matkan mieleenpainuvimmista. Kahdella sivulla rappioromanttisia rakennuksia, joiden päällä palaa yksinäinen tähti; kahdella sivulla uusi, upeasti valaistu ostoskeskus, jossa surrealistisesta kellonajasta huolimatta on kaikki mahdollinen tarjolla ja avoinna. Keskellä aukiota yksinäinen puu, lehdet harvoina ja keltaisina; puun alla pianisti, joka soittaa valkoisin hansikkain hiljaista Chopinia. Osassa katulaatoista on seesteisen sininen valo ja parvi mustia lintuja nousee piirtämään siluettinsa tummalle indigotaivaalle…
Mieleen nousee sama kysymys kuin Varsovan rautatieasemalla, mutta nyt varsin eri sävyssä: miten ihmeessä minä tänne päädyin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti