12.10.2008

Pitkin Puolaa 2: Krakova antaa kaikkensa

Aamu nousee kuumana ja enteilee vielä kuumempaa päivää. Jo yhdeksältä hotellin pitsiverhojen läpi paistaa julman valkoinen helle. On torstai.

Ikkunamme alla verkkainen kulkuri etsii tyhjiä pulloja suuresta, tiilenpunaisesta roskalaatikosta. Sillä on pölyiset haalarit ja jonkinlainen henkarista taivuteltu apuväline. Nenä on kuitenkin saman värinen kuin muukin naama ja silmät kirkkaammat kuin yhdelläkään suomalaisella puistokemistillä. Katselen hampaita pestessäni, kuinka ruttuinen muovipullo toisensa jälkeen katoaa muhkuraiseen kangaskassiin. Puolalaisissa pulloissa ei ole pantteja, mutta kierrätyskeskusten täytyy ilmeisesti maksaa niistä jonkinlaisia löytöpalkkioita.

Huoneen hintaan kuuluva aamupala tarjoillaan kellarikerrokseen piilotetussa nettikahvilassa. Siellä selviää, että täkäläiset ilmeisesti aloittavat aamunsa huomattavalla määrällä vaaleaa leipää, juustoa ja tuorejuustoa. Lisäksi saamme yhden paikallisen omenan nenää kohti. Ne ovat niin pehmeitä ja makeita, että malto melkein liukenee suuhun. Palanpainikkeeksi haudutan aivan liian vahvaa Ceylon-teetä, jonka pakkauksessa kerrotaan liikuttava tarina miehestä, joka halusi parantaa universumin ja lähentää ihmisiä myymällä maailman parasta teetä. En usko koskaan lukeneeni mitään niin intoutunutta yhdenkään elintarvikkeen kyljestä.

Tie vanhaan kaupunkiin tuntuu jo tutulta. Tottuneesti kierrämme hitaimmat liikennevalot ja tarkistamme huoltoaseman taulusta lämpötilan: 29 astetta. Onneksi jo käytännössä kiiltelen aurinkorasvasta.

Ensimmäinen kohteemme on Czartoryski-museo, huomaamaton, antiikkinen asuintalo, jonka jokaisessa ikkunassa on pikkuruinen lasimaalaus valkoisesta ratsumiehestä. Kävelemme oven ohi pariin kertaan ennen kuin edes hoksaamme sitä – ei uskoisi, että vaatimattoman puuoven takana pursuilee kolmessa kerroksessa täysin töllistelykelpoisia kulttuuriaarteita, jotka muuan paikallinen prinsessa keräili sotia sitten.

Lippuluukulla näytämme toiveikkaasti ei-kansainvälisiä SYL:n opiskelijakorttejamme. Viluisen näköinen, laiha nainen pudistelee tietäväisesti päätään ja sanoo, että vain ISCS-kortit oikeuttavat kaipaamaamme 50% alennukseen. Koko hintakaan ei olisi kuin kymmenen zlotya, noin kolme euroa, mutta pienen laskelmoivan mutristelun jälkeen myyjä myöntyy ja myy meille opiskelijaliput. Tällä museoparalla on totisesti oltava pulaa asiakkaista.

Eikä käytävillä tosiaan kävelekään vastaan kuin muutama muu naama, kun vilkuilemme Turkin kuninkaan prameaa shakkilautaa ja Chopinin kipsistä kuolinnaamiota. Toisessa kerroksessa, vanhojen aseiden osastolla herätämme meissä horrostavat pienet larppaajat ja ryhdymme ”minkä hilparin sä näistä ottaisit?” –leikkiin. Hieman edempää löytyy vielä antiikkisempia aarteita: muumioituja lintuja, sarkofageja ja etruskipatsaita nukkuvista nymfeistä. Vilkuilemme tunnollisesti kaikki läpi, mutta narisevat portaat kutsuvat yläkertaan, mustaan huoneeseen, jonka takia ylipäätään halusin Czartoryskin suvun nurkkiin nuuskimaan.

Paljoa en ole ehtinyt maailmasta ymmärtämään vielä 20 vuodessa, mutta sen verran minäkin tajuan, että yhdenkään kunnianhimoisen ihmisen ei kannata koskaan piirtää eikä maalata mitään. Leonardo Da Vinci oli nimittäin joskus olemassa, ja Leonardo Da Vinci teki kaiken jo niin paljon paremmin – siunattu ja kirottu olkoon hänen sietämätön lahjakkuutensa. Ja täällä, himmeässä valossa, samettiköysien takana majesteetillisessa yksinäisyydessä se oli ja odotti: Nainen ja kärppä, teos, joka on paitsi Da Vincin kaunein, myös yksi suosikkimaalauksistani koko maailmassa. (Eikä vähiten siksi, että se on innoittanut Philip Pullmania kirjoittamaan His Dark Materials –trilogiansa!)

Ja siinä minä seison, katselemassa mustia helmiä ja suoraa nenää; kangasta, jonka tekstuuri ja valöörit ovat niin hyvin tehtyjä, että sen aavistaa olevan samettia; kärppää, jonka otsa on niin todellinen, että se ihan varmasti on lämmin… Koko huoneessa on vain muutama hiljainen ihminen, ja noin kahden tuhannen kilometrin päässä väkijoukot tungeksivat Louvreen nähdäkseen vilauksenkin paljon muovisemmasta, suttuisemmasta Mona Lisasta. Ihmiset ovat merkillisiä.

Muutamaa Rembrandtia ja henkeäsalpaavan fotorealistista kukka-asetelmaa myöhemmin poukkoilemme taas epätasaisesti kivetyillä toreilla, vielä henkeäsalpaavammassa helteessä. Kurkistelemme kiireettä kojuihin ja putiikkeihin, nappaamme jostain litran Pepsi Maxia ja istumme lopulta muratin peittämän kirkon eteen evästauolle. Minulla on vielä eilisen jättipizzan tähteitä. Vossikat kopistelevat ohi.

Matka jatkuu Wawelin linnamäelle, jonne kaikki Vanhan kaupungin pääkadut vääjäämättä vievät. Se on paikoin iloisen terrakotan punainen, paikoin pahaenteisen ruskea, paikoin ummehtuneen vaalea ja ennen kaikkea vielä massiivisempi kuin olin odottanut. Ratsastajapatsas nostaa hattuaan, kun patikoimme pitkät, loivat portaat katedraalille, jossa valtakunnan kuninkaalliset on kruunattu keskiajasta asti. Eteen avautuu kukkea linnapiha, keskellä ruohon peittämiä raunioita, ympärillä erivärisiä, eriparisia muureja ja torneja. Tuntuu kuin olisi tupsahtanut kesään, jonne joku on unohtanut aristokraattisia rakennuksia vähän joka vuosisadalta.


Mäeltä on myös upeat näkymät kaupungin antennien yli ja alas Vistula-joelle, jonka toisella puolella häämöttää seuraava määränpäämme, Manggha Centre of Japanese Art & Technology, kovasti sen näköinen rakennus, joka voisi löytyä Tokiosta, jos olisi muutaman kymmentä kertaa suurempi.

Laskeudumme toiset portaat mäen juurelle. Siellä rinkelikojujen ja eväslounasta viettävien turistien keskellä ojentelee kaulaansa pronssinen lohikäärmepatsas, kaupungin maskotti. Legendan mukaan linnamäen alla olevissa luolissa asui joskus pimeinä aikoina lohikäärme, joka terrorisoi Krakovaa vaatimalla vatsansa täytteeksi mitä muutakaan kuin vuohia ja sieviä neitsyitä. Lopulta, kun silloinen kuningas nosti panoksia ja lupasi lohikäärmeen kukistajalle tyttärensä käden, eräs erityisen näppärä nuori mies täytti lampaanruhon rikillä ja viskasi sen alas luoliin. Ahnas lohikäärme tietenkin nielaisi sen, vain saadakseen todella polttavan janon. Niinpä otusparka sitten joi ja joi Vistulan vettä kunnes räjähti.

Tarina ei kerro, minne suolenpätkät satoivat, mutta sittemmin noissa luolissa toimi keskiaikainen bordelli ja nyt ympäri kaupunkia kaupustellaan kaikkea lohikäärmeaiheista rojua mitä kuvitella saattaa. Lisäksi joen ja Wawelin jyrkänteiden välissä seisoo nyt tämä röpelöinen veistos, joka syöksee pienen pyrskähdyksen kaasuliekkejä kerran minuutissa.

Ylitämme joen läkähtymäisillämme lämpöasteisiin (yläkuvass Wawel joen toiselta puolelta), joten Manggha-museon viileä hämärä tuntuu harvinaisen tervetulleelta. Laahustamme läpi sen pari varsin vaatimatonta näyttelytilaa, joissa, kuten Czartoryski-museossa, on hädin tuskin ristin sielua. Esillä on huomattavasti Darth Vaderia muistuttavia kenshi-haarniskoja, muutama virtaviivainen katana ja useampi huvittava puupiirros. Vaikka en koskaan aikaisemmin ole nähnyt yhteyttä nykymangan ja puupiirrosperinteen välillä, tämä näyttely totisesti avaa silmäni. Jotkut vuosisatoja sitten piirretyt ilmeet, otukset ja luurangot voisi suoraan jäljentää päättömän kioskimanga-albumin sivuille kenenkään huomaamatta mitään. Lopuksi kuolaamme museokaupassa feodaalikauden ja Tenchu-potionien henkeen muotoiltuja suolasirottimia, mutta hintaa on liikaa. On aika lähteä metsästämään ruokaa.

Suunnistamme kohti juutalaista kaupunginosaa siinä toivossa, että törmäisimme halvan ruokapaikkan ja surkeasti ilmehtivän Iisakin synagogan. Sen kuva löytyi matkaoppaasta junassa ja nauratti hieman liikaa.

Ja reissu on kaiken kaikkiaan menestys. Löydämme ensimmäisenä vanhanaikaisen vihanneskaupan, josta ostamme paikalliset jäätelöpuikot, sitten ulkoilmakirpputorin ja seuraavaksi kahvilan, jossa pöytien virkaa toimittavat antiikkiset ompelukoneet. Seutu on todella rähjäistä verrattuna siihen Krakovaan, jonka tähän mennessä olemme nähneet: kadut kapeita, ihmiset harhailevan näköisiä ja seinät iästä ja liasta laikukkaita. Muutaman väärän synagogan jälkeen löydämme ja valokuvaamme etsimämme surullisen synagogan ja törmäämme kaupan päälle kiinalaiseen ravintolaan. Paikka on klaustrofobinen, mutta asiakaskunta juutalaiseen tapaan asiallisen ja koulutetun näköistä, tarjoilijatäti taas hyvin toimelias. Mikä parasta, annokset ovat kookkaita ja maukkaita, eivätkä maksa kuin noin 3,50 euroa kaikkine nuudeleineen ja salaatteineen päivineen. Jos suomessa olisi tällaisia lounaspaikkoja, opiskelijoiden ruokatukia ei tarvittaisi. Itse asiassa joka kodissa tuskin kaivattaisiin enää liettäkään.

Tyytyväisinä täysiin vatsoihimme kierrämme vielä koko valtavan Galleria Krakowski -kauppakeskuksen matkalla hotellille. Ostamme lystikästä sisustustavaraa myyvästä kaupasta vihreän, hymyilevän mustekalan näköisen silikonisudin.

Ja illalla uni maistuu.

--

Coming up:

Puola-päiväkirjan seuraavassa osassa laskeudumme suolakaivoksiin.

Käsityöpuolella tulossa päähineasiaa.

Kirjallisuuskanavalla puhutaan piakkoin fiktiivisistä tietokirjoista.

Eiks oo kiva, kun on jokaiselle jotain ja mulle vaikka mitä?

Ei kommentteja: