Miljoonien kirjainten seassa näillä messuilla oli kuitenkin kuviakin, ja juuri ne vetivät minua puoleensa tällä kertaa. Sarjakuvat ovat aina olleet merkittävä lohko omia lukutottumuksiani, ja tänä keväänä myös Mitä Suomi lukee -listan kotimainen kategoria on puolillaan sarjakuvaa. Poikkeuksellisesta kärjestä voimme syyttää ennen kaikkea Kiroilevan siilin nopeaa ikonisoitumista ja Fingerporin yhtäkkistä voittokulkua niin Helsingin Sanomien sivuilla kuin albumeinakin. Itsekin löysin aivan hiljan Fingerporin riemastuttavat puujalat, ja messuilta lähti tietysti mukaan vimmastunut Siili-badge.
Kalevalan juhlavuoden kunniaksi messulavat oli nimetty eepoksemme sankareiden mukaan, ja Aino-nurkassa pääsi kuulemaan myös Fingerporin pormestarin, Pertti Jarlan, ja Kiroilevan siilin äidin, Milla Paloniemen, pohdintoja urastaan. Heidän ohellaan sanomalehtisarjakuvapaneelissa istui myös kotimaisen vitsisarjakuvan veteraani, B. Virtasen luoja, Ilkka Heilä. Yliäänekkään, itseensä rakastuneen juontajan johdolla kolmikko pohti esimerkiksi netin vaikutusta sarjakuvien suosioon. Eikä nettiä kannatakaan vähätellä strippisarjakuvien ja mangan kanavana – supersankarit ja muut eeppisemmät sarjistarinat tuskin poistuvat nelivärialbumeista muualle kuin elokuviin. Mutta palataan siihen kohta.
Teemaa jatkaen tein myös kaikki kirjamuotoiset heräteostokseni Arktisen Banaanin kojulla:
Joann Sfarin Pikku vampyyri menee kouluun on hellyttävää, muttei imelää koko perheen sarjakuvaa. Visuaalinen ilme vaihtelee yllättävästi groteskisti pelkistettyjen, hupsulla tavalla suloisten hahmojen sekä koukeroisempien taustojen välillä. Ja melkein itsetiedotonta huumoria kukkiva dialogi sopii ympäristöön täydellisesti. Tiedän, että olen paasannut vampyyrien kulmahampaiden tylsymistä vastaan, mutta Sfarin vilpittömälle tyylille on mahdoton sanoa ei. Vähän niin kuin Nightmare Before Christmas luopuisi tekoromanttisuudestaan ja hyväksyisi muumimaisen elämänasenteen.
Blacksadin (by Díaz Canales) ensimmäisen osan, Kissa varjoisilta kujilta, ostin lähinnä sen huikaisevan visuaalisen ilmeen takia. Lyhykäisyydessään tarina ei ole turhan syvällinen, eikä Blacksadista paljastunut sen kummempaa persoonaa kuin muistakaan kovaksi keitetystä, sisältä pehmeistä trenssietsivistä, mutta Guarnidon luomat film noir -tunnelmat riittävät pitämään kiinni kirjassa. Huoliteltu, yksityiskohtainen tyyli, luonnollisesti vaihtelevat kuvakulmat ja ilmeikkäät eläinhahmot tuottavat puhdasta esteettistä mielihyvää.
Päivän sarjakuvacombo oli luontevinta päättää elokuvateatterissa, Watchmen -filmatisoinnin parissa. ”Kaikkien aikojen kiitellyin sarjakuvaromaani” on ollut lukulistallani vähintään kolme vuotta, ja nyt sain käydä sen läpi kolmessa lyhyessä tunnissa, koko näyttävyydessään. No, löysinpä vihdoin trenssietsivän, jolla on persoona. Lyhyesti sanottuna: kicked ass – sarjakuva lähti heti tilaukseen, ja pääsiäisen jälkeen saapui kappale teoksen ensimmäistä kovakantista painosta – suuren sveitsiläisen postisäkin saattamana. Strange.
Lukekaa se, käykää katsomassa elokuva, ehdottomasti, mutta ajan kanssa. Itse olen tutkinut tarinaa huolekkaasti nyt pari päivää, ja sen kymmenet repaleiset kerrokset ovat saaneet jumiin melkein jokaisen rattaani ja hammaspyöräni. (Niin, totta kai minulla on tekosyy blogipäivityksen viipymiselle…)
On siis kaikin puolin hienoa, että suomalainen sarjakuva kukoistaa ja naurattaa, mutta these British guys, they are all business. Kiitos taas, Alan Moore, nerokkuudestasi.
