En usko,
että tätä postausta voidaan välttää enää kovin kauaa, joten hoidetaan se pois
alta.
Olen
vannoutunut teeihminen. Satunnaista kulutusta päiväkoti-ikäisestä, kevyttä hifistelyä
koko yliopistoajan ja ihan oikea addiktio nykyään. Juon keskimäärin
pannullisen päivässä, joskus enemmän, joskus vähemmän. Päivät, joista selviän
ilman kupillistakaan ovat kuitenkin aika harvassa.
Siksi otan
suorastaan henkilökohtaisena loukkauksena tällaiset teehissukkastereotyypit. Ja
turhaudun ihmisiin, joiden mielestä kaikki tee "maistuu samalta" –
tai mikä vielä pahempaa, "ei millekään".
Tehdäänpä
selväksi pari asiaa.
Teetä saa
nykyään todella laidasta laitaan. Vaikka ei edes laskisi mukaan kaikkia
hirveitä haudukesoluttautujia, kuten rooibosta ja yrttilitkuja – joissa ei
siis ole oikeita teepensaan lehtiä lainkaan – valikoimaa löytyy miedosta
valkoisesta teestä todella kuivaan mustaan. Kukka- ja hedelmämausteilla saa
tarvittaessa happoa ja makeutta. Ja niille, joiden mielestä tee maistuu vain
lämpimältä vedeltä, voin keittää sellaisen tervan, että hyvä jos koko
mukillisen saa alas.
Haloo,
eiväthän hyvät teet edes näytä
samanlaisilta! Taivas tietää, mitä murua jossain Euroshopperin haudutuspusseissa
on, mutta eihän sellaista nyt kukaan osta. Eihän?
Klikkaamalla suurentuvassa kuvassa on siis
vihreää reilun kaupan jasmiiniteetä, jota saa ihan lähimarketeista; mustaa,
väkevää reilun kaupan teetä, jota veli toi minulle Englannista; sekä Martinique-sekoitusta,
jossa on mustan teen lisäksi kukkien terälehtiä ja hedelmäpaloja ("papaia,
ananass, apelsinikoored, päevalille-, safloori-, rukkilille- ja roosilõied").
Viimeeksi mainittua vanhempani ovat tuoneet Tallinnan Tea and Coffee Centeristä,
jota olen mainostanut ennenkin.
Nämä
näytteet edustavat hyvin myös rönsyilevän teekaappini perusvalikoimaa. Varastossa
pitää olla ainakin:
- No-nonsense mustaa teetä. Ei mausteita, ei makeutta, vain reippaasti kofeiinia. Esimerkiksi Assamin teet (intialainen maakunta) tuppaavat olemaan hyviä, maltaisia laatuja. Niitä löytyy esimerkiksi English Breakfast Tea -sekoituksista. Pitää hereillä ja poistaa ainakin itseltäni nälkää – täydellinen työskentelyjuoma, siis.
- Jotain vihreää. Jos maustamaton sencha maistuu ruoholta, suositan kokeilemaan vaikkapa jasmiinilla, mintulla tai tähtianiksella maustettuja versioita. Vihreästä teestä tulee ihan erilainen olo kuin mustasta. Siinä on vähemmän kofeiinia, joten se pikemminkin rauhoittaa ja selkeyttää kuin piristää. Vihreässä teessä on käsittääkseni myös enemmän flavonoideja ja L-teaniini-nimistä aminohappoa, joka vaikuttaa aivokemiaan in all the right ways... (Veljeni viime kuussa: "Minkä takia sä tiedät noin paljon huumeista?" Koska välittäjäaineet. Välitän välittäjistä.) Tee on siis, jo kofeiinistakin johtuen, psykoaktiivinen aine.
- Jotain makeahkoa, kukkaista ja kevyttä. Eli käytännössä jotain maustettua mustaa teetä. Suomen kauppalaaduista suosikkini lienee Keisarin morsian, vaikka pidänkin Nordqvistiä yleisesti vähän lasten brändinä. Keisarin morsiamesta löytyy Assam-Ceylon teen lisäksi mustaseljan ja kvittenin aromia, appelsiininkuorta, ananasta ja ohdaketta. Hedelmäteet toimivat hyvin kaikenlaisten jälkiruokien kanssa. Jäähtyneenä niitä voi laittaa myös smoothieihin.
- Jotain pussiteetäkin pitää olla, siltä varalta, että pannu on pesussa. Itse suosin Twiningsin Classics-sekoitusta, josta löytyy Earl Greytä, Lady Greytä, Prince of Walesia, Afternoon Teata sekä sitä English Breakfast Blendiä. Ei tarvitse kuin nuuhkia sitä rasiaa – ja sitten jotain blaa-blaa-teerasiaa – niin tietää kyllä, mikä on hyvää. Twiningsin uudesta Earl Grey Jasminista tykkään myös. Siinä on mustaa ja vihreää teetä sekaisin. (Sekoittelen joskus itsekin irtoteelaatujani, mutta lopputulokset tapaavat olla aika epäpyhiä.) Uusin löytöni on Liptonin indonesialainen, ruusulla maustettu vihreä tee. Myydään epäekologisissa ja muutenkin naurettavissa pyramidipusseissa, mutta aromi on jotenkin hauskan lakritsainen.
Kannattaa
muistaa sekin, ettei teenjuonti ole mitään outoa anglofiliaa, vaan maailman
tärkein tee-scene löytyy itse asiassa Aasiasta. (Kyllä, Lontoossa asuminen on
edelleen bucketlistilläni, mutta se ei nyt liity tähän mitenkään.) Edes teen
juominen maidon kanssa ei ole pelkästään kummallista brittiläisyyttä, vaan
mausteiseen, intialaiseen chai-teehen kuuluu maito yhtä lailla – suositan
lämpimästi kokeilemaan chaita reilun sokerin ja maidon (tai jopa kerman) kanssa!
Itse
harrastan sekä brittiläisiä että aasialaisia teekalustoja ja -herkkuja. Skonssit
ja Harrodsin keksit kauniissa peltirasioissa ovat tietysti jees. Mutta olen
kokeillut myös japanilaista azuki-papuhyytelöä ja mochi-palleroita eli daifukuja.
Outoja ovat, mutta viestini tässä onkin, että tee on todella paljon laajempi ja
monikulttuurisempi ilmiö kuin useimmat tajuavat. Uusin länsimaihinkin
rantautunut villitys on taiwanilainen bubble tea, kylmä ja makea, yleensä
maidollinen teejuoma, jonka pohjalta löytyy hassuja, hyytelömäisiä
tapioca-helmiä. (Kuvassa vihreän omenan makuinen versio mansikanmakuisilla palleroilla. Tämä annos löytyi Berliinistä, mutta Helsingin rautatieasemallakin on nykyisin bubble tea -paikka.)
Ja kesällä
pitää tietysti tehdä sitruunalla maustetusta teestä, hunajasta ja sitrusmehusta
kunnon jääteet! Amerikan eteläisissä osavaltioissa nautitaan samantapaista,
mutta jenkkiläiseen tapaan kalorikkaampaa sweet teata. Lyhyesti sanottuna
teestä voi ja kannattaa kokeilla siis myös kylmiä versioita.
Ja kuumia
versioita.
Ja
vihreitä versioita. Ja mustia versioita. Valkoiset versiot on vähän tylsiä.
En ehkä
ole mikään varsinainen tee-ekspertti, ja nämä ovat kaikki subjektiivisia
näkemyksiäni. Mutta give me twenty years. Kun olen vanha, tulen todennäköisesti
omistamaan toinen toistaan kummallisempia posliiniastiastoja ja pari
bambuvispilää.
Keväässä on
muuten parasta, että sataa taas vettä! Sadepäivähän tarkoittaa, että saan
piiloutua johonkin nurkkaan pitämään kahdeksan tunnin teetaukoa ja lukemaan
kolmea mahdollisimman erilaista kirjaa vuoronperään. Edelleenkin,
teehissukkastereotyypit – pffft.