13.4.2013

Tea Talk


En usko, että tätä postausta voidaan välttää enää kovin kauaa, joten hoidetaan se pois alta.

Olen vannoutunut teeihminen. Satunnaista kulutusta päiväkoti-ikäisestä, kevyttä hifistelyä koko yliopistoajan ja ihan oikea addiktio nykyään. Juon keskimäärin pannullisen päivässä, joskus enemmän, joskus vähemmän. Päivät, joista selviän ilman kupillistakaan ovat kuitenkin aika harvassa.
Siksi otan suorastaan henkilökohtaisena loukkauksena tällaiset teehissukkastereotyypit. Ja turhaudun ihmisiin, joiden mielestä kaikki tee "maistuu samalta" – tai mikä vielä pahempaa, "ei millekään".

Tehdäänpä selväksi pari asiaa.
Teetä saa nykyään todella laidasta laitaan. Vaikka ei edes laskisi mukaan kaikkia hirveitä haudukesoluttautujia, kuten rooibosta ja yrttilitkuja – joissa ei siis ole oikeita teepensaan lehtiä lainkaan – valikoimaa löytyy miedosta valkoisesta teestä todella kuivaan mustaan. Kukka- ja hedelmämausteilla saa tarvittaessa happoa ja makeutta. Ja niille, joiden mielestä tee maistuu vain lämpimältä vedeltä, voin keittää sellaisen tervan, että hyvä jos koko mukillisen saa alas.
Haloo, eiväthän hyvät teet edes näytä samanlaisilta! Taivas tietää, mitä murua jossain Euroshopperin haudutuspusseissa on, mutta eihän sellaista nyt kukaan osta. Eihän?
 

Klikkaamalla suurentuvassa kuvassa on siis vihreää reilun kaupan jasmiiniteetä, jota saa ihan lähimarketeista; mustaa, väkevää reilun kaupan teetä, jota veli toi minulle Englannista; sekä Martinique-sekoitusta, jossa on mustan teen lisäksi kukkien terälehtiä ja hedelmäpaloja ("papaia, ananass, apelsinikoored, päevalille-, safloori-, rukkilille- ja roosilõied"). Viimeeksi mainittua vanhempani ovat tuoneet Tallinnan Tea and Coffee Centeristä, jota olen mainostanut ennenkin.

Nämä näytteet edustavat hyvin myös rönsyilevän teekaappini perusvalikoimaa. Varastossa pitää olla ainakin:
  • No-nonsense mustaa teetä. Ei mausteita, ei makeutta, vain reippaasti kofeiinia. Esimerkiksi Assamin teet (intialainen maakunta) tuppaavat olemaan hyviä, maltaisia laatuja. Niitä löytyy esimerkiksi English Breakfast Tea -sekoituksista. Pitää hereillä ja poistaa ainakin itseltäni nälkää – täydellinen työskentelyjuoma, siis.
  • Jotain vihreää. Jos maustamaton sencha maistuu ruoholta, suositan kokeilemaan vaikkapa jasmiinilla, mintulla tai tähtianiksella maustettuja versioita. Vihreästä teestä tulee ihan erilainen olo kuin mustasta. Siinä on vähemmän kofeiinia, joten se pikemminkin rauhoittaa ja selkeyttää kuin piristää. Vihreässä teessä on käsittääkseni myös enemmän flavonoideja ja L-teaniini-nimistä aminohappoa, joka vaikuttaa aivokemiaan in all the right ways... (Veljeni viime kuussa: "Minkä takia sä tiedät noin paljon huumeista?" Koska välittäjäaineet. Välitän välittäjistä.) Tee on siis, jo kofeiinistakin johtuen, psykoaktiivinen aine.
  • Jotain makeahkoa, kukkaista ja kevyttä. Eli käytännössä jotain maustettua mustaa teetä. Suomen kauppalaaduista suosikkini lienee Keisarin morsian, vaikka pidänkin Nordqvistiä yleisesti vähän lasten brändinä. Keisarin morsiamesta löytyy Assam-Ceylon teen lisäksi mustaseljan ja kvittenin aromia, appelsiininkuorta, ananasta ja ohdaketta. Hedelmäteet toimivat hyvin kaikenlaisten jälkiruokien kanssa. Jäähtyneenä niitä voi laittaa myös smoothieihin.
  • Jotain pussiteetäkin pitää olla, siltä varalta, että pannu on pesussa. Itse suosin Twiningsin Classics-sekoitusta, josta löytyy Earl Greytä, Lady Greytä, Prince of Walesia, Afternoon Teata sekä sitä English Breakfast Blendiä. Ei tarvitse kuin nuuhkia sitä rasiaa – ja sitten jotain blaa-blaa-teerasiaa – niin tietää kyllä, mikä on hyvää. Twiningsin uudesta Earl Grey Jasminista tykkään myös. Siinä on mustaa ja vihreää teetä sekaisin. (Sekoittelen joskus itsekin irtoteelaatujani, mutta lopputulokset tapaavat olla aika epäpyhiä.) Uusin löytöni on Liptonin indonesialainen, ruusulla maustettu vihreä tee. Myydään epäekologisissa ja muutenkin naurettavissa pyramidipusseissa, mutta aromi on jotenkin hauskan lakritsainen.
Kannattaa muistaa sekin, ettei teenjuonti ole mitään outoa anglofiliaa, vaan maailman tärkein tee-scene löytyy itse asiassa Aasiasta. (Kyllä, Lontoossa asuminen on edelleen bucketlistilläni, mutta se ei nyt liity tähän mitenkään.) Edes teen juominen maidon kanssa ei ole pelkästään kummallista brittiläisyyttä, vaan mausteiseen, intialaiseen chai-teehen kuuluu maito yhtä lailla – suositan lämpimästi kokeilemaan chaita reilun sokerin ja maidon (tai jopa kerman) kanssa!

Itse harrastan sekä brittiläisiä että aasialaisia teekalustoja ja -herkkuja. Skonssit ja Harrodsin keksit kauniissa peltirasioissa ovat tietysti jees. Mutta olen kokeillut myös japanilaista azuki-papuhyytelöä ja mochi-palleroita eli daifukuja. Outoja ovat, mutta viestini tässä onkin, että tee on todella paljon laajempi ja monikulttuurisempi ilmiö kuin useimmat tajuavat. Uusin länsimaihinkin rantautunut villitys on taiwanilainen bubble tea, kylmä ja makea, yleensä maidollinen teejuoma, jonka pohjalta löytyy hassuja, hyytelömäisiä tapioca-helmiä. (Kuvassa vihreän omenan makuinen versio mansikanmakuisilla palleroilla. Tämä annos löytyi Berliinistä, mutta Helsingin rautatieasemallakin on nykyisin bubble tea -paikka.)


Ja kesällä pitää tietysti tehdä sitruunalla maustetusta teestä, hunajasta ja sitrusmehusta kunnon jääteet! Amerikan eteläisissä osavaltioissa nautitaan samantapaista, mutta jenkkiläiseen tapaan kalorikkaampaa sweet teata. Lyhyesti sanottuna teestä voi ja kannattaa kokeilla siis myös kylmiä versioita.
Ja kuumia versioita.
Ja vihreitä versioita. Ja mustia versioita. Valkoiset versiot on vähän tylsiä.

En ehkä ole mikään varsinainen tee-ekspertti, ja nämä ovat kaikki subjektiivisia näkemyksiäni. Mutta give me twenty years. Kun olen vanha, tulen todennäköisesti omistamaan toinen toistaan kummallisempia posliiniastiastoja ja pari bambuvispilää.

Keväässä on muuten parasta, että sataa taas vettä! Sadepäivähän tarkoittaa, että saan piiloutua johonkin nurkkaan pitämään kahdeksan tunnin teetaukoa ja lukemaan kolmea mahdollisimman erilaista kirjaa vuoronperään. Edelleenkin, teehissukkastereotyypit – pffft.

10.4.2013

Antiikkia, antiikkia


Anteeksi, anteeksi. Toistan taas sen yleisimmän avausfraasin: joo, on ollut vähän hiljaista. Syynä yksinkertaisesti se, että energiani on viime aikoina riittänyt vain juuri ja juuri niihin juttuihin, jotka on ollut ihan pakko tehdä. Nähtävästi olen vielä sen verran viime sukupolvea ja vielä sen verran tervearvoinen, ettei blogin päivittäminen olekaan tärkein prioriteetti. (Eli mulle on tärkeämpää esimerkiksi syödä ruokaa kuin valokuvata sitä! Instagram will never take me alive!) 
Olen myös viettänyt paljon aikaa vanhempieni kotona, joka on käytännössä vanhojen taide- ja käsityöprojektieni hautausmaa. Tai museo. Aika moni vanhakin tekele on nimittäin esillä. Kuten tämä pikkuruinen ristipistoliina: 


En muista missä olen tämän tehnyt tai mistä olen tuon (davegibbonsmaisen) väriyhdistelmän vetäissyt, mutta jotenkin se toimii. 

Tekstiilitöiden lisäksi nurkissa pölyyntyy akryyliväreillä taannoin maalaamiani kiviä: 

 
Takapuolille niihin on maalattu oikein nimetkin. Pöllö on tietysti Athene. Pesukarhu on muistaakseni Rafael. Ja kissa on Andromeda. Ajattelen samaa kuin tekin: taas löytyi yksi peruste sille, miksi minun ei kannata hankkia lapsia. Niillä olisi ihan perkeleellinen elämä ja identiteetti. 

Tällä ruusulla ei sentään ole nimeä. Koska a rose by any other name would smell as sweet. Paitsi tämä kyseinen ei kyllä tuoksu millekään. Koska se on oikeasti kivenmurikka. Samanmuotoinen ja -kokoinen kuin Roope Ankan Hanhenmunahippu. 


 ...Ja heitetään kaupanpäällisiksi vielä pari suunnilleen vuosikymmenen vanhaa tussipiirustusta. Koska olen puhunut mustesuhteestani ennenkin. Mitään syvällisempää merkitystä näillä ei ole. Toiseen otin mallia jostain 60-luvun äikänkirjasta, toiseen jostain naistenlehden kampausartikkelista. Päättelette varmaan, kumpi on kumpi, koska pipo ei ole kampaus. Ruusu on oma lisäys – eikä tämäkään yksilö muuten tuoksu millekään. 


Näitä on siellä paljon lisääkin. Tauluja seinällä ja askarteluja laatikoissa. Jatko-osaa on siis lupa odottaa. (Sikäli kun kukaan oikeasti odottaa jatko-osia – nehän ovat liki poikkeuksetta pettymyksellisiä.) 

Vanhoja kättentöitä on kaiveltu monissa suomalaisblogeissa viime aikoina eilen tein -blogin Hannen haasteesta. Ei siis ole pölyinen postaus tämä, vaan todella hip & cool. Osallistuu blogosfäärin genrekohtaiseen dialogiin kivasti.