Englannin kielen fraasi "go South" tarkoittaa (muun muassa) sitä,
että jokin saa huonon käänteen. Loogisesti tästä seuraa, että pohjoiseen
suuntaamisen pitäisi vastaavasti olla hyvä käänne. Ainakin Irlannissa tämä logiikka pitää.
Reilun kahden tunnin junamatka Dublinista Belfastiin oli kenties
mieleenpainuvin junamatkani koskaan, kiitos ikkunoissa filmirullan lailla
kelaavien maisemien: siniseen horisonttiin ja yhtä siniseen usvaan katoavia
rantakallioita, tummien lehtipuutupsujen ja kermanväristen lammaslaumojen täplittämiä, henkeäsalpaavaan vihreitä
kukkuloita sekä ainakin viisi sateenkaarta - enkä nyt yhtään liioittele. Jossain kohtaa Irlantia sataa aina, ja jossain toisessa kohdassa paistaa ainaa, joten kun aukeiden, kumpuilevien maastojen ja merenlahtien yli voi katsoa kauas, eriläisten sääilmiöiden havainnoiminen on harvinaisen helppoa.
Dublinissa oli mukavaa ja Meathin maaseudulla kaunista, mutta Irlannin
pohjoisosissa ja merinäköaloissa on jotain kertakaikkisen epätodellista.
Pohjois-Irlannin ihmeisiin tutustuessamme tukikohtanamme toimi itseoikeutetusti
Belfast, sopivasti kämmenelle mahtuva kaupunki,
jota olen monille uteliaille kuvannut Berliinin ja Bostonin risteytykseksi. Berliiniä
ja Belfastia yhdistää tietenkin kireä, jakautunut historia ja tästä historiasta
kertova katutaidekulttuuri, mutta myös nuorekas, hieman omalaatuinen
ilmapiiri. Boston ja Belfast puolestaan jakavat saman vanhan koulukunnan
satamakaupunkitunnelman: merituulia, jäyhän tyylikkäitä punatiilisiä
rakennuksia ja asemakaava, joka jotenkin vaivihkaa yrittää johdattaa
kuljeskelijan kohti kärsivällisesti odottavia laivoja.
Belfastin berliinimäiseen puoleen pääsee tutustumaan
erityisesti kaupungin länsiosissa. Joillain kaduilla katukiveykset ja
lyhtypylväätkin oli raidoitettu sinisellä, punaisella ja valkoisella ja Union
Jackit hulmuavat siellä ja täällä. Tällaisten katujen asukkaat ovat epäilemättä
erityisen Britannia-mielisiä ympäri kalenterin, mutta värin tunnustaminen
saattoi heinäkuun alussa olla erityisen vahvaa lähestyvän Boynen taistelun
vuosipäivän kunniaksi. 11.7. vietettävää kansanjuhlaa varten rakennettiin muun
muassa massiivisia kokkoja:
Toisilla alueilla, esimerkiksi Shankill Roadin alueella luoteessa,
paikallisten poliittiset asenteet tulevat esiin vieläkin kärkevämmin: kadun
kulmissa on kotikutoisen oloisia, mutta sitäkin synkempiä monumentteja kahnauksissa
kaatuneiden unionistien muistoksi. Itseäni vavahdutti erityisesti
muistokirjoituksissa käytetyt provokatiiviset sanavalinnat: seinämaalauksia ja
paasia ei ole pystytetty "kuolleita" vaan nimenomaan
"murhattuja" läheisiä kaivaten. "Never forget." Juuri
tämänkaltainen diskurssi kertoo jotain siitä jännitteestä, joka näihin
tragedioihin on johtanut. (Ja joka saattaa johtaa yhä uusiin tragedioihin, kunnes
vastaavien tribuuttien tekemisestä - ja niiden taustalla riehuvista tunteista -
luovutaan.) Itsenäisen Irlannin asiaa
ajavien nationalistien värejä - oranssia, valkoista ja vihreää - tai muita
kannanottoja lähiöissä näkyi ylisesti ottaen paljon vähemmän, mutta voi olla,
ettemme vain eksyneet oikeille kulmille.
Ilmeisin testamentti naapurilähiöiden erimielisyyksille ovat
lähiöiden väliin rakennetut "rauhanmuurit", joiden portit on kuulemma
edelleen tapana sulkea yöksi.
Berliiniläiseen tapaan muurit on tietenkin
kirjailtu täyteen rauhanomaisia ja idealistisia...
...mutta myös astetta karvaampia tervehdyksiä:
Alueella liikuskelevista ihmisistä ei kylläkään huokunut
mitään vihamielistä auraa ainakaan meitä kaukaa tulleita pällistelijöitä
kohtaan. Konekiväärimäisen ja erittäin vaikeasti aukeavan aksentin takaa
löytyi samanlaisia avuliaita pulputtajia kuin muualtakin Irlannista. Ja erään
kulmakaupan poika pyöräytteli valikoimissaan olevista suklaapatukoista
jättimäisiä pirtelöitä vaivaisen punnan kappalehintaan. Ensin ihmettelin, miten
kukaan viitsii tapella, kun kulman takaa saa mahtavia suklaapirtelöitä. Toisaalta
taas niin mahtavat pirtelöt voisivat olla ihan riittävä syy valloittaa vaikka koko
Pohjois-Irlanti...
Bostonmaisen tunnelman aistii tietenkin parhaiten satamassa,
telakoilla, jotka rakensivat Titanicin. Satamaan on turistien riemuksi lisätty
oikein jonkinlainen Titanic-mediaelämyskeskuskin (kulma näkyy kuvassa), mutta me tyydyimme
katselemaan ihan vain lähestyviä myrskypilviä vasten nousevia valtaisia
nostureita.
Lisää Bostonin makua voi hakea kaupungin eteläpuolelta,
Queen's Universityn alueelta. Pääsin tutustumaan alueeseen yksin
sunnuntaiaamuna, kun amerikkalaiset matkakumppanini halusivat välttämättä
täyttää kristilliset velvollisuutensa ja kiiruhtaa kello kymmenen messuun. Onneksi
suomalaisten paatunut pakanallisuus on heidän mielestään viehättävän
eksottista, eivätkä he pahastuneet, kun minä tokaisin lähteväni palvomaan omia
jumaliani yliopistolle ja sen kasvitieteelliselle puutarhalle. (Hyvyys, kauneus ja totuus, vai mistä se Platon puhui?)
Belfastin Queen's Universityn alue muistuttaa hyvin paljon
Bostonin laidalla myhäilevää Cambridgen kylää, jossa Harvardin pääkampus
sijaitsee: korkeuksiin nousevat tiiliseinät ja goottilaistyyliset tornit
käpertyvät puiden ja bulevardien väliin, kummallisen erilleen muusta
maailmasta. Parempaa paikkaa eksyä ei kirkkaana, hiljaisena kesäaamuna voisi
ajatellakaan.
Yliopiston takana levittäytyvää kasvitieteellistä puutarhaa
kehuinkin blogissani jo aiemmin. Mutta sitä en maininnut, että puutarhojen
perältä löytyi yllättäen pieni suuri aarrekammio nimeltä Ulster Museum. Koska
olin unohtanut karttani hotellille, yllätyin, kun löysin itseni yhtäkkiä
suuren, valkoisen ja monikulmaisen rakennuksen pihasta. Pääsymaksuja ei
pyydelty, joten marssin muina miehinä sisään - ja löysin aivan kaikkea sitä,
mitä museoilta haluan: hämmentäviä käytäviä ja portaikkoja, joita pitkin
pulpahtelee mitä erilaisempiin näyttelyihin. Sitä luulee katselevansa
nykytaidetta... (Tunnistatteko? James Joyce, tietty!)
...kun laskeutuukin pari porrasta väärään suuntaan ja huomaa tuijottavansa
toinen toistaan vääräleukaisempia luurankoja ja toinen toistaan elävämmin täytettyjä eläimiä. Viihdyin
erinomaisesti.
Paras säästettiin kuitenkin viimeiseksi, eikä
paras, mitä Pohjois-Irlannilla on tarjota, suinkaan mahdu Belfastiin. Viimeisenä
päivänä istuimme jälleen turistibussiin ja hurautimme ihailemaan Antrimin
häikäisevän kauniita rantakallioita ja laaksoja. Maisemat olivat hyvin
vaihtelevia ja toinen toistaan hurmaavampia. Välillä tie myötäili murjottavaa,
raivostumisen partaalla vellovaa merta ja puikkelehti rantajyrkänteisiin puhkottujen
pikku tunneleiden läpi. Sisämaan puolella kohoavilla jyrkillä ja järjettömän
vihreillä rinteillä laidunsi milloin lampaita, milloin suloisial, pitkäkarvaisia lehmiä. Seuraavaksi
sivuutetaankin pieni niemekesatama tai saavutaan lehteviin laaksoihin.
Matkatoverini päättivät, että sillä hetkellä oli visusti varottava avaamasta
bussin ovea, tai olisin saattanut heittäytyä suoraan pientareen yli, kosteiden
saarnien ja tammien alle piiloutuvaan hämärään. Olisin kierinyt alas lempeää
vihreää hengittävää rinnettä, eikä minua olisi nähty enää koskaan.
Lopulta maasto vakiintui tundramaiseksi, kumpuilevaksi tasangoksi. Murenevia
linnan raunioita siellä täällä. Niin harmaita, että sulautuivat sumuun. Ei ihme,
että seutu on valikoitunut Game of
Thrones -TV-sarjan kuvauspaikaksi. (Katsoin itse sarjan neljännen kauden
vasta viime viikolla ja pidän sitä edelleen yliarvostettuna kokoelmana
fantasiakliseitä, jotka on naamioitu vakaviksi seksillä ja suolenpätkillä. Kauniisti
kirjailluilla yksityiskohdilla pröystäilevä puvustus saa kyllä kenet tahansa
käsityöläisen kuolaamaan - ja maisemat kenet tahansa matkailijan kuolaamaan - mutta niillä puolestaan ei ole pystytty naamioimaan
sarjan vastenmielistä maailmankuvaa. Juuri nyt Tyrion Lannister on kauhean liikuttava,
mutta on varmaankin vain ajan kysymys, että sekin pääsee hengestään tai tekee
jotain anteeksiantamatonta...) Belfastissa muuan taksikuski kehaisi
kyydinneensä sarjan näyttelijöitä kaupungista satamaan. Valtavat hallit, joita
aiemmin on käytetty laivojen maalaukseen, on siellä muutettu elokuvastudioiksi. Game of Thrones on tällä hetkellä Titanic Studiosin suurin produktio.
Irlannin pohjoisrannikko tosin herättää henkiin koko joukon muitakin tarinoita:
Carrick-A-Reden köysisillalta avautuu näkymä fantastisiin Muumi-luoliin:
Köysisilta sinänsä ei ollut järisyttävä kokemus: jos peräti viisi ihmistä voi
kävellä sillalla turvallisesti yhtä aikaa, on selvää, että köysikaiteista
kiinni pitäminen on täysin vapaaehtoista. Mutta näkymät Carrickareden
jyrkänteiseltä, vihreältä saarelta ovat huikeat: seinämissä pesiviä lokkeja,
tuulen tuivertamaa pitkää heinää, kaukana viereisen niemen yllä näyttää satavan
rankasti ja tuuli käy mereltä...
Pysähdymme lounaalle majataloon keskellä-ei-mitään. Nuoret, reippaat myyjät
täyttävät lautasen värittömäksi keitetyillä kasviksilla ja peukalon paksuisilla
ranskalaisilla. Kasvissyöjille tarjotaan lisäksi maailman juustoisinta
tomaattilasagnea. Radiossa soi Dropkick Murpheys ja Fall Out Boy. Heti perään pysähdymme Bushmillsin viskitislaamolla, missä jaellaan ilmaisia maistiaisia jälkiruoaksi.
"Hedelmäistä", massiivipuisen baaritiskin takana snapseja kaateleva
tyttö väittää. Hiuslakkamainen aromi siinä oli silti. Pitää madaltaa ääntä
muilla keinoilla.
Viimeistä pysähdystämme olen odottanut koko matkan ajan. Minut päästetään taas hetkeksi
luontoon! Kyltit neuvovat erilaisia reittejä rantaan: jotkut ovat pidempiä,
jotkut lyhyempiä, jotkut sopivat vaikka pyörätuoleille, toiset vaativat kuntoa.
Valitsen pisimmän ja haastavimman. Jokainen näköalapaikka on tärkeä, sillä
jokainen näköala on kaunis.
Polut alkavat tuulisilta niityiltä: vasemmalla puolella vyöryy meri, oikealla
puolella mustavalkoiset lehmät poseeraavat vähintään yhtä tärkeinä. Matkakumppanini
- tai nähtävästi kukaan muukaan turisti - eivät viitsi raahautua joka niemekkeelle.
Etsiydyn siis yksin niittyjen läpi mäntypöheikköön ja siitä edelleen poluille, jotka
kiertävät tyhjyyttä ja loppuvat äkkiä ilmaan. Välillä juoksentelen, välillä
seison minuutteja paikoillani kuunnellen tuulta, katsoen alas vaahtoon. Auringon kirkkaan
välähdykset ja uhkaavat pilvet seuraavat toisiaan niin nopeasti, että niitä
tuskin huomaa. Mutta tuuli käy tasaisena vasten kasvoja aina, kun katson
kuoppaiselle ulapalle. Tunnen itseni sankariksi tarinassa, jota ei ole vielä kirjoitettu, ja tiedän sillä hetkellä, että haluan joskus takaisin Irlantiin, Antrimiin, sen meren rantaan.
Eriskummallisiksi pilareiksi kiteytyneet kallionseinämät antavat esimakua
siitä, mitä alhaalla rannassa odottaa. Kun lopulta pääsen "punaisen
polun" loppuun, edessäni on yksi UNESCOn hienoimmista maailmanperinnöistä:
Giant's Causeway. Vulkaaniset basalttipylväät muodostavat muutaman eri kokoisen
pikku niemekkeen: ensin vaalean punaruskeina kohoavat, ruohotuppaiden kattamat
kalliot alkavat saada kummallista muotoa, kunnes pilarit laskeutuvat kohti
rantaviivaa ja muuttuvat selviksi kuusikulmaisiksi lieriöiksi. Aivan
vesirajassa aallot ovat kiillottaneet ne kiiltävän mustiksi.
Kiipeilemme luonnon päämäärättömiä rappusia muiden hämmästyneiden seassa. Istuskelemme sattuman muotoilemille pikku jakkaroille. Löydämme pylväiden väliin muodostuneita eri kokoisia lammikoita. Joissain lammikoissa kirkkaan absintin vihreä levä huljuu kivien märkää tummuutta vasten. Muutama pylväs kauempana samaa mustaa leikkaa vaahtopäiden valkoinen.
Sää selkenee. Hivuttaudumme niemeke niemekkeeltä takaisin
kohti lähtöpaikkaa. Etsimme rantakallioista niiden jättiläisten kasvoja, jotka
erikoisia kivimuodostelmia olisivat voineet käyttää pengertienään.
Vaikka ehkä kansa on nimineen väärässä. Kuohuihin laskeutuvia, vapaasti
aaltoilevia muodostumia on vaikea pitää tienä. Kenties ne ovatkin kennoja,
joista ennen pitkää kuoriutuu jotain pientä mutta muinaista.
Miten hienoa rantaan olisi tulla yöllä. Tai auringon laskiessa. Tai noustessa.
Tai yksin. Tai ylipäätään uudemman kerran.
Bussi vie meidät takaisin Belfastiin viettämään viimeistä iltaani Irlannissa.
Matkakumppanini palaisivat kanssani Dubliniin ja jatkaisivat matkaansa kohti
saaren länsiosia. Hamstraan lentolaukkuni täyteen paikallisia karkkeja lähi-Tescosta ja nautin kahden
ruokalajin pubi-illallisen. (Fish'n'chipsiä tietenkin, mutta myös
jäätelöpavlovaa.) Ilta kruunataan (hah hah) peri-irlantilaiseen tapaan tuopillisella
Magnersia Crown Liquor Saloonissa, joka on maalatuilla ikkunoillaan,
ornamentintäyteisillä laatoituksillaan ja kaiverruksin kyllästetyillä,
tummasta puusta kyhätyillä looseillaan ansainnut tittelin "maailman
kaunein pubi". Toteamme yksissä tuumin, että Mycroft Holmes voisi
työpäivän jälkeen rentoutua juuri sellaisessa paikassa - vaikka kelpaisi
oman, vaakunoita pitelevillä hevosilla koristellun loosin rauha toki kenelle
tahansa.
Seuraavana päivänä löydän itseni Heathrow'n lentokentältä odottamasta jatkolentoa ja täyttämästä
ilmaisen Evening Standardin
ristikoita ja mietin, kuinka suuren osan edeltäneestä viikosta mahdoin keksiä
omasta päästäni.